Hengissä

Norsut, TajMahal ja helteet todellakin nähty ja pitkän pitkän matkan jälkeen kotona. Tein matkaa kohti kotia Agrasta yhteensä n. 1,5 vuorokautta parin tunnin unenpätkillä lentokentällä ja koneessa. +40 astetta, juna-asemalla saunominen vaatteet päällä, heinäsirkkojen ja kuoriaisten valtaamat pölyiset kadut, kyytejä tuputtavat rikhsa-kuskit ja mangoja varastelevat apinat alkoi käydä jo vähän ahdistavaksi. Nyt siis pää tyhjänä, mutta tyytyväisenä siitä että istun nyt Suomen kevätauringossa ja suihkusta tulee kunnon paineella juuri sen asteista vettä kuin haluan. Lentokenttä/-koneruokailuista pahoinvoivana ihmettelen miten vähän ongelmia myöhästeleviä kulkuvälineitä lukuun ottamatta koko reissussa tuli eteen.

Kaikesta huolimatta, samalla kun availen varovasti rinkan uumenia, teen kauppalistaa kikherneistä ja soijaöljystä niin mietin mitä kaikkea Intiasta on vielä kokematta. Mutta nyt sitä ruisleipää ja kylmää maitoa!

Matkalla

Ruchi ja Bandh-kylä jäi taakse vajaa viikko sitten. Sen jälkeen olen ollut matkalla bussissa, junassa, matkalla rikshan kyydissä, matkalla kävellen Shimlan, Chandigarhin ja Rishikeshin kautta nyt Haridwarissa. Himachal Pradeshin osavaltion pääkaupungissa, Intian ehkä brittimäisimmässä kaupungissa Shimlassa nautin yhden unohtumattomammista suklaakakun paloista hunajakahvilassa ja tietysti hunajakaastikkeella - palkinto kunnialla loppuun suoritetusta vapaaehtoistyöjaksosta ja lähes suklaattomasta 3kk maalaiskyläjaksosta. Matkustin Unescon maailman perintökohteeksi nimettyä vuoristossa kulkevaa junarataa pitkin Kalkaan. Matkan varrella oli 800 siltaa, 102 tunnelia ja 900 kaarretta. Varpaani tallottiin saman pikkumiehen toimesta ainakin viidesti tuon reilu 5 tunnin matkan aikana ja vieressäni istuvat vanhemmat söivät lähes jatkuvasti jotain kekseistä popkorneihin, pakoraan ja sipseihin useita kupillisia chaita unohtamatta. Olihan siellä niitä upeita vuorimaisemiakin, mutta kyseinen perhe jätti myös lähtemättömän vaikutuksen.

Matkalla Chandigarhista Rishikeshiin hikoilin tavallisessa bussissa, auto-rikshassa ja viimeisen 2km kävellen yhteensä n. 8h, join puolitoista litraa nestettä enkä käynyt kertaakaan vessassa.  Bussimatkan aikana olin jälleen kerran todistajana yhdessä oksennustilanteessa. Jo kolmas kerta kolmen kuukauden aikana kun kuumuus ja vuoristorataa muistuttava bussikyyti aiheuttavat pahoinvointia. Ja niin todellakin miksi ihmeessä kävelin 2km rinkan, repun ja kameralaukun kanssa järkyttävässä helteessä... majoitus on toisella puolen pyhää jokea, jonka yli ei pääse kuin kävely/mopo-siltaa pitkin tässä kaupungissa. Todella tuskainen "pyhiinvaellusmatka". Kaikki tämä kuitenkin kannatti sillä päädyin kaiken hikoilun jälkeen Uttarakhandin osavaltiossa Ganges-joen varrella sijaitsevaan nk. maailman joogapääkaupunkiin ja paratiisimaiseen Parmarth Niketan Ashramiin. Kun astuin sisään respaan, valkoisiin pukeutunut rouva hymyili rauhanomaisesti, kehotti istumaan ja lepäämään ihan ensimmäiseksi. Jopa muodollisuudet liittyen toimistopyrokratiaan hoidettiin mitä rennoimmalla otteella tässä paikassa. Tunnelmasta ei siis voinut olla nauttimatta heti ensimmäisestä hymystä lähtien vaikka hengitys ei ollut helteisten kävelyponnistelujen jäljiltä ehtinyt vielä edes tasaantua. Jopa Ganges virtaa kyseisen kaupungin ohi melko rauhallisella vauhdilla. Henkilökohtaisen "pyhiinvaellukseni" tarkoitus oli löytää intian joogaviisaudet ja sitähän löytyi. 1,5h hatha jooga ja 20min meditointihetki alkaen aamu kuudelta ennen aamupalaa tekee todellakin hyvää keholle ja mielelle... realistina tiedän, ettei tästä tule tapaa ennen töihin lähtöä perusperttiaamuihin näin lyhyellä harjoittelulla, mutta yksi tavoittelemisen arvoinen rituaali listalle terveelliset elämäntavat. Pari päivää joogaparatiisissa oli matka totaaliseen rentouden ja hyvin voinnin tilaan. Joogan lisäksi varpaiden uittaminen Gangesin rannalla vähän tekopyhä hymy naamalla laahustavien hippien kanssa oli kylläkin sitä mitä intialomalla ehdottomasti pitää kokeilla.

 Parmarth Niketan Ashram

 Ganges

Matka jatkui helteessä, painavampien laukkujen ja kevyemmän mielen kanssa Haridwariin. Yhteen seitsemästä pyhästä kaupungista. Uskonnollisesti merkittävään hindujen pyhiinvaelluskohteeseen alempana Gangesin varrella. Yövyn intian mittakaavalla melko ökyhintaisessa, jälleen yhdessä maailmanperintökohteista, Hotelli Haveli Hari Gangassa. Rahalla saa ja rikshallla pääsee, mutta tunnelma on siitä huolimatta jotenkin niin intialaista, ettei yksi päivä riitä näkemään ja kokemaan koko paikkaa. En taida ihan osata käyttäytyä näiden ökyhintavien normien mukaisesti, mutta en voi silti olla nauttimatta palvelusta, kohteliaisuuksista, kauniista puhtaasta ympäristöstä ja toimivasta ilmastoinnista. Ganga Aarti eli joen palvomisvaloseremonia toimitetaan perinteisesti monissa Gangesin varren kaupungeissa joka ilta  ja Haridwarissa yksi vaikuttavimmista tapahtuu Har-ki-Pairi Chatilla (chat = portaat/kastautumislaituri), jonne ei tietenkään sallita astua kengät jalassa ja missä sadat ihmiset kokoontuvat auringon laskun aikaan. Melko kaaoottisesta, mutta uskonnollisesta tunnelmasta ei voi paatuneinkaan ateisti olla vaikuttumatta, kun soihdut sytytetään ja kelloja äänekkäästi kilisyttävät papit toistavat mantroja. Haridwarin kohdalla joki virtaa jo huomattavati voimakkaammin, melu on kovempi ja kaikkea on rikshoista lähtien enemmän verrattuna Rishikeshiin ja silti koko kaoottinen paketti on jotenkin hallinnassa näiden hinduseremonioiden voimalla. Joen varrella jalat solmussa, oranssit turpaanit päässä ja kaavut vyötäisillä istuvat sadhut (askeesin löytämiselle omistautuneet mietiskelijä miehet) huutelevat "hello"-ta rupioiden toivossa. Meininki on ehkä intialaisempaa kuin missään aiemmin vierailemissani paikoissa.

 Hotel Haveli Hari Ganga

Har-ki-Pairi chat

Intian lomaa jäljellä muutama päivä ja edessä toinen henkilökohtainen pyhiinvaelluskohde eli vapaina turistien kuljettamisesta ja sirkusesiintymisistä elävät onnelliset norsut, joita kuulemma voi nähdä Haridwarin ympärillä levittäytyvässä Rajajin luonnonpuistossa. Viimeisenä "pakko nähdä" -kohteena Agra eli TajMahal, jonka jälkeen sekä henkisesti että fyysisesti todellakin valmis matkalle kotiin.

Tunteilua

Menossa viimeinen viikko töitä ja elämää kansalaisjärjestössä nimeltä Ruchi. Tulee mietittyä mitä tuli opittua... no niin paljon eri eri asioita, ettei niitä voi luetella. Todellinen kasvunpaikka se tunteiden kirjo, mitä olen käynyt läpi ja mihin ei todellakaan voinut valmistautua etukäteen vaikka kuinka kuuli muiden kokemuksia, luki niitä matkaoppaita ja muuta infoa. Se tunne mistä kaikki puhuvat kun puhuvat Intiasta, se kuuluisa viharakkausuhde, on todellakin muodostunut. Mutta eipä sitä kannattaisi lähtekään jos se ei missään tuntuisi ja jos kaiken voisi kokea siellä kotisohvalla sen matkaoppaan kanssa.

Intiassa ihastuttaa: vieraanvaraisuus ja lähimmäisten ja perheen kunnioitus, yhteisöllisyys ja ihmisten helpostilähestyttävyys
Viehättää: värien kirjo vaatteissa, ruuassa ja taiteessa.. elämässä yleensä
Turhauttaa: organisoinnin ja suunnittelemisen puute erityisen tehottomassa työelämässä, ristiriidat elämän kunnioittamisen ja roskaamisen välillä
Ilostuttaa: loputtomat festivaalit, musiikki, juhlimisen ja yhteen kokoontumisen kulttuuri
Huvittaa: musikkivideot, bollywoodin saipppuasarjat ja kaikki hennalla oranssiksi värjätyt harmaahapset ympäri maalaiskyliä
Kunnioitettavaa: eläinten elämän pyhä kunnioitus (jopa metsäkanan ampuminen on kiellettyä)
Vihastuttaa: arkipäivän demokratian loisto poissaolollaan, raiskausuutiset, lasten lyöminen, kastien ja sukupuolten epätasa-arvo, ammattimainen turistihuijaus
Hämmentää: hindurituaalit, joissa aikuiset ikäänkuin "leikkivät" jumalpatsaiden jalkojen juuressa syöttäen ja juottaen heitä kuin lapset nukkejaan
Pelottaa: Konservatiivisen kulttuurin kasvattamat sovinisti-miehet haluineen ja tarpeineen
Hermostuttaa: yksinään länsimaalaisena naisena reissailu
Rauhoittaa: vuorimaisema, kevyt tuulenvire, auringonlasku, jooga ja toinen toistaan visaammat elämänfilosofiat
Saa rakastumaan: ruoka

Kasvamista, oppimista koko matka sekä intialaisesta että länsimaalaisesta elämän menosta. Kuinka paljon sitä itse tiedostamatta toteuttaa ja ylläpitääkään osittain samoja ja osittain erilaisia, mutta ei suinkaan sen kunnioitettavampia ristiriitoja vain elämällä länsimaalaisittain - pukeutumalla niihin halpoihin lapsityövoimalla Aasiassa teetettyihin trikoisiin, ostamalla niitä epäinhimillisissä tehdasoloissa pikakasvatettuja pihvejä ja tuottamalla moninkertaisen määrän saastetta keskivertointialaiseen verrattuna. Tieto maailman epäreiluudesta lisää tuskaa ja syö välillä tehokkaasti myös motivaatiota edes yrittää tehdä asioille mitään, jos se nyt oli alunperin tarkoituskaan, mutta edelleen olen sitä mieltä, että kannatti sijoittaa se reilu 3000€ ihan pian toteutettuun unelmaan. Nyt nauttimaan viimeisestä maalaiskylän fastivaalista ja syömään hindutemppelissä tarjottua sielun ja ruumiin ravintoa.

Sunnuntaina 28.4. alkaa lomaviikko ja aion yrittää ilman sen enempiä omantunnontuskia sulkea silmät niiltä huonoilta puolilta, harrastaa turhamaista turismia, joogaa, syömistä ja muuten vain fiilistelyä niillä kaikilla hyvillä puolilla mitä Intialla on tarjota. Ja jos kaikki menee suunnitelman mukaisesti 7.5. vähän jo odotettu lento takaisin Suomielämään katsomaan onko ne surullisen kuuluisat kevään 2013 lumet vihdoinkin sulaneet kokonaan, kokeilemaan mitä on kodittoman arki toisten nurkissa ja tarkastamaan onko se työpaikka vielä tallella mihin palata.

Eri eri asioita

Tai "different different things", niin kuin yhdellä Ruchin työntekijällä on tapana sanoa vähän joka aiheeseen. Todellakin elämänrytmi ja arki on viimeisen 2,5 kk ollut hyvin erilaista kuin Suomessa. Yksi brittivapaaehtoinen totesi maalaiskylien ja slummien intialaiselämästä, että "they just grow up to work and survive from day to another, but they don't really have a life you know". Niinkö, että köyhillä ei oikeasti ole elämää, koska maailmankuva ja kulttuuri on hyvin erilainen kuin meillä länsimaalaisilla? Tämän mielipiteen esitti 27v. tyyppi, joka onnistui Intianreissukierroksellaan saamaan itsensä huumattua venäläisseurueessa, niin että hänet jouduttiin sitomaan, ettei satuttaisi hallusinoidessaan itseään. Tässä rytäkässä hän kadotti kaikki luottokorttinsa ja rahansa ja sai niin pahat ihovauriot köysistä, että kaikki raajat ovat täynnä arpikudosta ja  kaiken lisäksi haavat tulehtuivat niin pahasti hoidon puutteessa, että tulehdus on levinnyt jaloista toisen käsivarren hermoihin. Hän on myös sotkenut asiansa työviisumin kanssa, eikä päässyt lähtemään Intiasta paluulennollaan takaisin Britaniaan ilman selvittelyä poliisin kanssa. Hän on ammatiltaan dokumenttivalokuuvaja, jolla ei ole oman alansa töitä, koska ala on niin erityinen. Hän etsii ulkomailta opetustyökokemusta, jotta voisi työllistyä briteissä opettajana rahan keräämiseksi, jotta tulisi toimeen. Kenelle mitäkin se oikea todellinen elämä ja kenellä on oikeus määritellä "oikea elämä"? Näistä vaihtoehdoista valitsisin kyllä itse mieluummin tämän maalaiskyläyhteisön vähän vähemmällä koulutuksella ja stressillä sekä enemmällä arvostuksella ja avulla perheeltä.

Viimeisen kahden ja puolen kuukauden aikana eroavaisuusksia siitä länsimaan todellisuudesta, "en ole" ja "olen tehnyt" -asioita, on kertynyt melkoinen lista täällä maalaiskylässä oleillessa ja slummeissa työskennellessä. En silti koe olleeni mistään todellisesta elämästä ulkopuolinen. En ole valvonut kuin kerran yli klo 23 illalla enkä myöskään herännyt aamulla vapaapäivinäkään, niin että kello olisi näyttänyt enempää kuin 7.30. En ole katsonut televisiota kuin puolentoista bollywood-leffan verran eli noin 4h (ja siinäkin tuntuu olevan se puolikas leffa liikaa). Olen nauttinut vain 5 annosta alkoholia, jotka jakautuvat kahteen eri iltaan enkä siis ole herännyt kertaakaan niistä aiheutuviin vierotusoireisiin. Olen pysytellyt uutispimennossa muutamaa englanninkielistä sanomalehteä lukuunottamatta, mutta luulisin, että todellinen elämäni ei ole kaatunut siihen etten tiedä miten paljon ongelmia eri puolilla maailmaa on liittyen, sotiin, talouteeen, luonnon tuhoihin ym. Päin vastoin ei tarvi ahdistua asioista, joista ei tiedä ja joihin ei juuri voi vaikuttaa. Sen sijaan tiedän paljon enemmän siitä miten luonto voi omassa lähiympäristössä. En ole nähnyt yhtään ainutta sääennustetta, enkä tiedä montako astetta tänään tai huomenna on ulkona, mutta olen silti onnistunut pukeutumaan ilman suurempia epäonnistumisia. Kaikki kontaktissa olevat suomi-ihmiset sen sijaan muistavat kertoa aina säätilasta. Jos täällä taivaalta tulee aamulla kaatamalla vettä sähköt on todennäköisesti poikki, työn tekeminen on oikeastaan mahdotonta eikä sille olisi voinut tehdä mitään vaikka olisin tiennyt tämän jo eilen. Se vain tänään tässä hetkessä eläminen ei aina tietenkään ole vain positiivinen asia, koska suunnittelemattomuus ja ennalta organisoimattomuus tarkoittaa hallitsemattomuutta, virheitä ja tehottomuutta ainakin työelämässä.

Muita erilaisuuksia verrattuna suomiarkeen on tietysti se, etten ole käynyt normaalissa suihkussa kertaakaan saunasta puhumattakaan. Olen pessyt joka-ainoan likaisen vaatteen käsin ja vaatteisiin on kaikesta ulkonatyöskentelystä johtuen kertynyt paljon enemmän näkyvää likaa. En ole ollut kertaakaan töissä ilman pitkiä housuja, hartiahuivia ja olkapäät peittävää paitaa ulkolämpötilasta riippumatta, koska en halua ylimääräistä negatiivista huomiota. Yksi asia mitä koskaan aiemmin en ole suomiarjessa tehnyt on arkivaatteiden teettäminen ompelijalla omien mittojen mukaan (koko puku maksoi n. 8€ yksivärisine kankaineen). Työarjessa en ole myöskään käynyt yhtään ainutta keskustelua mielenterveys tai päihdeongelmaisen nuoren kanssa enkä myöskään nähnyt juuri julkisesti päihtyneitä tai edes tupakoivia ihmisiä. Muutama alkoholisti on slummissa tullut vastaan, mutta hindin kielitaaidon puutteessa olen säästynyt liialta kommunikaatiolta näihin aiheisiin liittyen. Sen sijaan käsi- ym. hygienia ovat paljon oleellisempia keskustelunaiheita. Myös omia käsiä olen desinfioinut enemmän kuin koskaan ja olen joutunut miettimään ravintolasssakin tarjotun juomaveden laatua enemmän kuin koskaan, sillä en ole varma onko se kotoisin hanasta vai pullosta vai jostain muualta.

Roskia, sitä hitaasti hajoavaa ja huonosti kierrätettävissä olevaa sekajättettä olen onnistunut tuottamaan 2,5kk aikana arviolta vain n. parin muovikassillisen verran, kun suomessa saa kantaa yhden ihmisen taloudessa ulos minimissään sen 2 kassillista viikossa. Intia on näköisin puolin todella likainen maa ja roskat ja pöly iskevät joka puolella silmille huomattavasti inhottavammin kuin juuri missään muualla. Olen myös tuijottanut jalkoihin paljon enemmän kävellessä, koska myöskään kaupunkialueella ei tiedä milloin osuu lehmän läjä kohdalle tai slummissa ihmisen jätökset. Näkymistä huolimatta kyse on pääasiassa organisoinnin puutteesta, ei siitä että täällä olisi roskaa ja paskaa enemmän per nenä kuin muualla. Päin vastoin, ennen kuin länsimaan kulutustottumukset leviävät tänne enempää, yksi keskiverto intialainen tuottaa varmasti moninkertaisesti vähemmän seka- ja ongelmajätettä elämänsä aikana kuin yksi länsimaalainen. Länsimaalaiset vain osaavat organisoida ongelman pois silmistä paremmin. En ole nimittäin syönyt yhtään muovipussiin tai -pakkaukseen pakattua vihannesta tai einestä. Jokapäiväisistä ruokatuotteista vain jogurtti ja maito on pakattu muoviin tai muovitettuun pahviin ja paahtoleipä, mitä tietysti perinteiset intialaiset eivät syö. Lähes kaikki muu ruoka kannetaan kaupasta yhdessä paperikangas -tyyppisessä kassissa, eli suurinosa ruuanlaiton jätteestä on biojätettä. (Tosin sen kierrättämisessä, kompostoinnissa olisi toivomisenvaraa jopa tässä organisaatiossa, joka opettaa kyläläisiä luontoystävällisempään elämään.) Se on myös luonnon onni, ettei nämä miljardit intialaiset ole tottuneet käyttämään vessapaperia eikä suurimmalla osalla vauvoista käytetä muovisia kertakäyttövaippoja.

Mitä ruokailuun tulee roskien ja juomisten lisäksi, en ole syönyt kuin yhden illallisen yksin. Ei yksiötä eikä yksilöllistä itsenäisyyttä, mutta ei myöskään yksinäisyyttä. Aterioiden sisältöön mentäessä olen syönyt tasan kaksi illallista, jotka sisälsivät kanaa tai ylipäätään mitään lihaa tai eläinrasvoja ja toisesta kerrasta tuli niin paha ähky ja tukkoinen olo, ettei ole sen jälkeen käynyt ajatuksissa juuri lihamielitekoja. Kasvisruokavalio ei välttämättä ole se loppuelämän valinta, mutta medium pippuripihvi ei yllätyksekseni sittenkään ole ensimmäisenä toivelistalla kun pitää palata suomiarkeen. Sen sijaan mietin minkälainen papu- ja linssivalikoima suomimarketin hyllyltä löytyy. En ole syönyt myöskään yhtään pikaruoka- tai einesateriaa enkä myöskään kaukaa ulkomailta kuljetettuja vihanneksia. En ole käynyt yhdessäkään supermarketissa koko aikana vaikka niitäkin varmasti isoista kaupungeista täällä löytyy. Lähikaupasta lähiruokaa ilman muovipakkauksia siis! En myöskään ole nähnyt yhtään tummaa leipää, enkä itseasiassa muusta kuin vehnästä leivottua leipää yleensäkään, en ole nähnyt oikeaa juustoa, makkaraa enkä lehtisalaattia. Avomaankurkku -kausi on sen sijaan alkanut, joten tuoreen kurkun puute alkaa helpottaa. Olen myös onnistunut vierottautumaan kahvista ja korvannut kofeiinilähteen teellä eli chailla, vain kolme kupillista kahvia sen jälkeen kun tulin Intiaan.

Ruoan lisäksi se isoin ja vaikuttavin eroavaisuus on se etten ole nähnyt yhtään suomiystävää enkä perhettä täällä, enkä niin ollen ole puhunut sanaakaan suomea muuten kuin puhelimessa. Paljon uusia kansainvälisiä kavereita ja "intialaisperhettä" erilaisuuksineen on kuitenkin tullut tilalle, mikä tekee kaikista turhautumisista, koti-ikävästä ym. huomattavasti siedettävämpää. Nyt kun työsupeamasta on enää kaksi viikkoa jäljellä ja reilu viikko reissaamista, kotiin paluu on niiiin lähellä, mutta niiiin kaukana. Samalla kun odottaa paluulentopäivää jännittää vielä edessä olevaa reissailua ja ehtii jo miettiä mitä kaikkea näistä intiaerilaisuuksista tulee ikävä sitten kotiutuessa Suomeen.

HOLIa ja herkuttelua

Viime viikolla 28.3. oli aika toivottaa kevät tervetulleeksi hindulaisittain Holi-festivaalissa eli "värien juhlassa". Tunnelma muistuttaa etäisesti suomalaista vappua ilman kännejä. Auringon laskiessa sytytetään kokko, syödään makeita herkkuja, lauletaan ja täydenkuun aikaan "puhdistaudutaan vanhasta" tekemällä nuotion tuhkasta otsamerkki. Seuraavana päivänä on uusi kuu, kevät ja uusi alku ja aika antaa anteeksi ja unohtaa myös vanhat riidat. Kaikki lapsista aikuisiin leikkivät värijauheita heittämällä ja levittämällä toisten kasvoihin toivotetaan iloista Holia. Yllättäen kaikkien kastiin, ikään ja sukupuoleen katsomatta on sallittua koskettaa toista, mikä muina päivinä on tietysti täysin paheksuttavaa. Väriä on parin tunnin juhlimisen jälkeen todellakin ihan joka paikassa korvakäytäviä myöten ja ihmiset pitävät hauskaa ihan ilman alkoholia tai muita päihteitä (ainakin Bandh-kylässä). Kuulemma ne puutteessa olevat sovinistit, mitä tämä osaltaan niin konservatiivinen kulttuuri kasvattaa, käyttävät tietysti joskus "koskettamisen vapautta" väärin ja käyvät kiinni tisseihin tms., mutta onnekseni Bandh-kylässä juhlittiin hyvässä hengessä eikä tarvinnut pelätä seksuaalista häirintää. Siitä en tiedä onko länsimaalainen juomakulttuuri päässyt osaksi kaupunkien Holi-juhlintaa, mutta oma kokemus tästä juhlasta kaiken nauramisen kera oli todellakin sitä parasta mitä Intialla on tarjota.

Toinen asia mitä en voi olla tässä kulttuurissa arvostamatta ja johon en ole vieläkään kyllästynyt on tietysti ruoka ja sehän todellakin maistuu. Makuja on hankala välittää näin kirjoittamalla, mutta näköaistia on ehkä mahdollista ruokkia kuvilla. Mm. seuraavia aterioita on tullut nautittua parin kuukauden aikana ja yleisimpiä mausteita, mitä olen nähnyt laitettavan ruokaan, on kumina (sekä siemeninä että jauheena), keltainen currysekoitus lähinnä väriksi, tietysti chilijauhe, vihreä korianteri ja perus suola. Makea riisipuuuro maustetaan yleensä sokerin lisäksi kookospähkinäraasteella.

 Naan-leipää voilla, raithaa (maustettu jogurttikastike) ja kanacurrya

Paneer (juustomuhennosta), papucurrya, "salaatia" (porkkanaa ja sipulia raakana) ja raitha.

Pohjois-Intialainen ateria Chandigarhin kasvisravintolassa, enkä kyllä muista mitä kaikkea piti sisällään, muuta kuin makuja tulisesa, makeaan ja kaikkea tasapanottaa tietenkin hapan jogurtti ja tuore roti-leipä. 

"kuningaspapu" -dahlkastike ja paistettuja vihanneksia ja ensimmäiset tuoreet kurkun siivut Intiaan tulon jälkeen 11.3. - lähestulkoon juhla-ateria siis. 

Kananmunacurry tomaatti-sipulikastikkeessa.

Kananmunacurryn lisukkeena, tumma kik-hernekastike, chapati-leipää ja pakoraa (eli mausteisella kik-hernejauhomössöllä paneroituja ja öljyssä uppopaistettuja peruna-sipulimöykkyjä)

 Peruna-papucurry, dahi (jogurttia) ja puri-leipää (öljyssä uppopaistettuja leivän "kuoria")

Momoja tulisella tomaattisalsalla (muistuttaa vähän vihanneksilla täytettyjä pasta möykkyjä, jotka on kypsennetty höyrykeittimessä)

Erilaisia linssejä currylla ja mm. kuminansiemenillä maustettuja paistettuja vihanneksia 

perus arkimättö, soijapapu dahl, perunacurry ja chapati 

luksus-banaanilassi aurinkovarjolla ja pillillä auringonpaisteessa McLeod Ganjissa terassilla. Oikea valinta olisi tietysti mangolassi, mutta mangokausi alkaa kuulemma vasta kesäkuussa joten suurimmassa osassa ravintoloita on puutetta raaka'aineista.

Mm. näistä aterioista on Pohjois-Intian ruokanautinnot tehty unohtamatta chaita eli intialaista teetä joka pitää sisällään mustaa veteen ja maitoon keitettyä teetä maustettuna inkiväärillä, kanelilla ja runsaalla sokerilla. Työpäivinä kenttätyössä on välillä vaikea välttää chai-yliannostusta, sillä sitä tarjotaan lähes jokaisessa asumuksessa ensimmäisenä kun astut sisään. Vielä puuttuu kuvia samosasta eli perunalla täytetyistä pyramideista, idlistä, vadoista, parantha:sta, dosasta ja lukemattomista muista herkuista, joita tulee enemmän syötyä reissatessa aamupaloina tai välipaloina katukojuista.

Känkkäränkkäviikot

Tulihan sitten sekin hetki kun kaikki tuntuu olevan syvältä. Reilu viikko täynnä turhautumista vähän kaikkeen mahakipujen kera (ei kuitenkaan sitä ripulia eli väärät bakteerit eivät edes tule pihalle). Se viikko kun kaipaan suomityöpaikkaa, missä kaikki on suunniteltu ja johdettu ammattitaitoisesti verrattuna intiatyyliin, se viikko kun kaipaan työparia, joka puhuu samaa kieltä, jolla on käytännön järkeä koulutuksen lisäksi ja koulutusta sen käytännön järjen lisäksi. Se viikko kun toivoisi lounasseuraksi edes yhden ystävän tai perheenjäsenen ja lautaselle sitä tuoretta salaattia ja kurkkua sekä ruisleivän oikealla juustolla.

En osannut kuvitella, että nään yhtäaikaa kolme japanilaista nuorta yliopistoopiskelijaa, joista vain yksi puhuu jotenkuten ymmärrettävää englantia, joista kukaan ei osaa laskea päässä ravintolalaskusta omaa osuuttaan, joista kaikki ovat liian kohteliaita valittaakseen ravintolassa raa'asta kanasta ja joista yksi raahaa Intiasta "matkamuistona" 36 pussia maggi-merkkisiä nuudeleita JAPANIIN! En olisi uskonut että opetan 19-vuotiasta saksalais-tyttöä keittämään kaurapuuroa, joka aikoo pärjätä ilman äidin kokkailuja intianmatkan jälkeen ajatuksella "onhan mulla sitten kämppiksiä". Uskomatonta on myös se, että kun tilaa kampaamosta ajan värjäystä ja leikkausta varten, löydän itseni istumasta samassa tuolissa 5 tuntia putkeen, saan sovitun palvelun lisäksi kosteushoidon, intialaisen pää-hartiahieronnan ja 1,5 kertaisen laskun siitä mitä oli alunperin sovittu. En myöskään olisi uskonut, että opetan järjestön johtajalle projektityöskentelyn perusteita, siitä miten erilaiset kehittämishankkeet kannattaisi suunnitella vaikka ihan paperille asti kenttätyöntekijöiden kanssa ennen toteutusta ja miten kannattaisi etukäteen etsiä oikeat yhteistyötahot ja kohderyhmä varsinkin jos aikoo päästä haluttuun lopputulokseen ja saada jatkorahoitusta. Ja kaiken kukkuraksi löydän itseni maalaamasta seiniä ja pesemästä kiviä kolmen japanilaisurpon seurasta, koska yhteistyöjärjestö ei ole saanut rekrytoitua tarpeeksi vapaaehtoisia työleirille. Viime viikko päättyikin sitten ainoaan vapaapäivään, jolloin tuli ukkosmyrsky, sähköt poikki, satoi vettä koko päivän. Närästystä pukkaa, sekä henkisesti että fyysisesti, joten ei oikein maistu tuliset currytkaan.

Ehkä jotain hyvääkin, 5 tunnin hiushoitolareissun lopputulos on kylläkin erittäin hyvä ja edellisviikonlopun Chandigarhin reissulla pääsi kampaamon lisäksi nauttimaan turhamaisesta shoppailusta länsimaalaisen näköiseen kaupunkiin pienemmillä kustannuksilla. Pääsin aamubussissa konduktöörin sanoin "permanent customer" -hintaluokkaan eli 5 Rs alennusta. Työn ohessa tullut hyötyliikannan määrä alkoi muistuttaa kunnon salitreeniä auringon paisteessa. Hymyilyttäviä hetkiä on tarjonnut myös bussimatkalla vanhemman rouvan laukun uumenista tunkeutuvat suomisävelet eli nostalginen nokiatune -soittoääni ja vanhana lintupongarina havaitsin myös Angry Birds -paidan pikkupojan päällä. Suomi on sittenkin lähempänä kuin kuvittelin! Jäljellä 5 viikkoa töitä ja 10päivää intianmatkailulomaa ennen kotiin paluuta. Ehkä aika varata junalippuja ja hotelleja ja kaivaa taas uusi asenne ja mielenrauha tähän hommaan, ettei lipsahda hyviä kokemuksia ohi suun kaiken hikoilun ja närästyksen kanssa taistellessa.

Paskaduunia

Tällä viikolla löysin Baddin kaupungin slummista sisällön suomalaisnuorten lanseeraamalle termille "paskaduuni".

Tämä n. 10-vuotias tyttö todellakin pyörittelee omin pikkukätösin päivät lehmänpaskapalloja ilman varsinaista palkkaa, jotta perhe saa ruokansa lämmitettyä, koska puuta ei ole tarpeeksi poltettavaksi. Mietin vain kuinka paljon hymy vielä tästä leviäisi jos hänelle tarjottaisiin niitä "suomalaisten paskaduuneja".